Pieni lukupäiväkirja

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Paulo Coelho: Brida

"Elämässä on otettava riskejä, kuljettava joitakin teitä ja hylättävä muut. Hän muisti, kuinka Wicca oli puhunut ihmisistä jotka lähteävät kulkemaan tietä vain todistaakseen, että se ei ole heidän tiensä. Se ei ollut kuitenkaan pahinta. Pahinta oli joutua valitsemaan, koska silloin jäi miettimään loppuelämäkseen, oliko valinta ollut oikea. Kukaan ei kykene valitsemaan pelkäämättä.

Mutta valinnan tekeminen oli kuitenkin elämän laki. Se oli se pimeä yö jota kukaan ei päässyt pakoon, vaikka koskaan tekisi ainuttakaan päätöstä eikä rohkenisi koskaan muuttaa mitään - koska päätöksenteon karttaminen oli jo itsessään päätös ja muutoksen karttaminen muutos, mutta ilman pimeän yön kätkemiä aarteita." s. 103-104

Paulo Coelhon Brida on kirjoitettu alunperin jo 1990, mutta nyt vasta Bazar-kustannus sen on suomentanut ja julkaissut.

Minä suhtaudun Coelhon kirjoihin nykyaan ristiriitaisesti. Kirjoista löytyy hyviä elämänohjeita piilotettuna sinne ja tänne. Tosin ne ovat aina niitä samoja. Kirjailija on rakastunut sanoihinsa ja haluaa jakaa niitä samantapaisten tarinoiden avulla.

Portobellon noita oli minulle pettymys. Kirjoitin siitä noin vuosi sitten.

Bridan henkilö tuntuu hyvin vahvasti lähes samalta naiselta kuin Portobellon noita.

Kirjassa on samoja elementtejä: noituus, tanssiminen, rituaalit, naisjumalia, oman tien etsiminen, nuori hukassa oleva nainen, viisas miesguru (Coelhon alter ego?), seksuaalisuus keinona löytää totuus ja viisas vanha noitanainen (Coelhon toinen alter ego?).

Yleensä Coelhon kirjoissa tuntuu olevan nuoria hukassa olevia naisia, joita vanhempi, viisaampi mies ohjastaa isällisesti. Tuo asia on alkanut ärsyttää. Ehkä siksi etten ole enää niin nuori ja hukassa. Ehkä Coelho on fiksusti huomannut, että parempi laittaa myös viisauksien jakajaksi naispuolinen hahmo. Mutta Coelhon ego siellä takana kuitenkin on.

Lopulta kirjoissa, kuten tässä Bridassa, päähenkilö itse tietenkin löytää oman totuutensa ja kokee oivalluksen sekä lähtee seuraamaan omaa tietänsä. Tottakai. Olisihan se kauhea kirjan loppu, jos päähenkilö jäisikin tuonne pimeään synkkään mielen yöhön.

En osaa nyt sanoa suosittelenko tutustumaan tähän kirjaan vai en. Valinta on teidän.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voi, tuo on varmasti aivan ihana kirja, niinkuin Coelhon kirjat yleensä. Vielä en ole tuota lukenut, mutta ainakin Portobellon noita ja Alkemisti säväytti, joten todennäköisesti tuokin:)

Ismo kirjoitti...

Luin arvostelut kaikki samassa nipussa. Yksi yhteinenkin luettu kirja löytyi: Tuo Liukkosen särkyminen. Tai mulla on se hyllyssä. Lueskelen sieltä runon silloin ja runon tällöin.

Mutta samoilla linjoilla olen siitä, että jotain puuttuu. Ehkä nöyryys. Sen puuttumista on loppujen lopuksi aika vaikeaa huomata. Jotkut sen tekstit tai oikeastaan kaikki tekevät itseään tärkeäksi. Muistatko tekstejäni? Niissä tuppasi olemaan samaa vaivaa.

Irenen kirja houkutteli eniten, toisaalta olen aika täynnä kirjoja, jotka kertovat kuinka paheellista on ajatella itseään, vaikka tottahan se on. Ja siitäkin puuttuu jotain. Sille ei anneta hyviä parannusehdotuksia, kuten muuta yhteisöön. Etsi kipupiste, ja kuinka se tehdään.

Arvostuksen kuitenkin sanotaan tulevan ihmisestä itsestään. Se on totta vain osittain. Siihen vaikuttaa myös ihmisen arvostus toista ihmistä kohtaan. Ne ovat eri asioita. Usein narsistiset luonteet auttavat toisia, mutta vain jotta heitä arvostettaisiin. Tiedän tämän, koska teen sitä itsekin. Tähän vaivaan ei riitä parannusneuvoksi, että muutu.

Ratkaiseva tekijä on löytää vapautus velvoitteesta olla tärkeä. Narsistinen luonteenpiirre kipuilee peilin edessä koettamalla näyttää tärkeältä ja siten täydelliseltä.

Narsismi ei ole rakastumista itseensä vaan omaan peilikuvaan. Siihen täydelliseen vastakohtaan kuin mitä itse on. Jokainen näkee peilistään mitä tahtoo. Näin sanotaan. Narkissos näkee enemmän ja vain sen takia, ettei ole kokenut oikeutetuksi olla sitä mitä on jossakin asiassa. Oli se sitten tunteikkuus, ulkonäkö, älykkyys, mielipiteet, mitä tahansa.

Olen usein kysynyt narsismin kourissa kysymyksiä, kuten: Mikä minun on? Mikä minussa on vikana? Niihin ei koskaan saa vastausta, ellei ymmärrä, että narsismi on kupla, joka imee kaiken sisälleen. Lopulta tukehduttaa narsistisen luonteen, jonka mukaan jokainen asia, joka tapahtuu kuplan ulkopuolella, tapahtuu vain koska minä olen olemassa. Tämä kaikki vain siksi, että siinä ihmiselle tärkeimmässä kohdassa hän ei tunne itseään tärkeäksi, hän ylikompensoi muokkaamalla omasta sisäisestä maailmasta paratiisin yhdelle, oli se paratiisi kuinka rujonnäköinen tahansa, leikkaamalla tapahtumista omakuvia ja haaveita.

Narsistinen luonne ei koskaan voi nähdä totuutta kuin se on, koska peili on näkemisen edessä.

Jos nyt aloittaisin oman matkani pois narsismista, näillä tiedoilla. Aloittaisin sen näin: Menisin peilin eteen joka aamu ja etsimällä etsisin kohdan omasta lärvistäni, jolle voisin nauraa, kunnes koko naama olisi yhtä naurua.

Ja vielä.. Usein kuulee sanottavan, että taiteilija tarvitsee narsismia tehdäkseen taidetta. Väitän päinvastaista. Se on esteenä. Se on taakka, jota taiteilija väistelee, jotta voisi nähdä totuutta. Sillä totuuteen hän pyrkii. Todellisuus on minusta aivan toisinpäin. Narsisti tarvitsee taidetta juuri siitä syystä, että sen avulla ainoastaan voi joskus kääntää peiliä edes vähäksi aikaa, jotta hän näkee muutakin kuin omat kasvot.

Narsismi on siis herkkien ihmisten suoja "ilkeää" maailmaa eli ihan perus maailmaan kohtaan, jossa joka päivä kohtaa jollakin tapaa arvostelua.

Tuure kirjoittaa kirjoitti...

Tämä kapea kommenttini koostuu vain Alkemistin aiheuttamista muistoista.

Pablo Nerudan kirjoitustyylissä on jotakin, joka todella häiritsee. Ja sen takia siihen liittyvät tunteet ovat ristiriitaisia: toisaalta tuo maagiseen realismiinkin vivahtava naiivi tyyli on tehokeinona mitä mainioin, mutta ei jos koko kirja on sitä.

En myöskään pitänyt Alkemistissa siitä, että kaikki asiat tulivat jotenkin niin arvattavasti ja helposti - päähenkilö vain käveli eteenpäin, antoi tapahtumien tapahtua ja niin sai päämääränsä. Aivan kuin Coelholta puuttuisi jonkinasteista intohimoa kirjoituksistaan.

Myöskin tuo ismo torvisen ajatus siitä, että hänen teksteistään puuttuu ehkäpä nöyryys, saa minulta kannustusta.

Mutta olihan Alkemisti ainakin huolellisesti rakennettu ja lukemisen arvoinen, mutta luulenkin että Coelhoon tutustumiseni jäi siihen ainakin vähäksi aikaa.

HeidiR kirjoitti...

Hips hei! Luin nämä kommentit vuoden myöhässä. :D Kiitos kuitenkin.

Reira kirjoitti...

Olen lukenut Bridan ja vaikka pidänkin sitä hieman erilaisena muuhun Paulo Coelhon tuotantoon verrattuna, täytyy silti sanoa, että Brida on mielestäni hyvä teos.

Myönnettäköön että Coelhon tyyli laittaa "nuori eksynyt naishenkilö" aina päärooliin uusimmissa teoksissaan on mietittänyt itseänikin, mutta toisaalta Alkemistin ja Voittaja on yksin teosten päähenkilöiden kirjo on hyvinkin erilainen - ja miespainotteinen.

Itse näen Brida-teoksen pääteemaksi vapauden ja oman tiensä löytämisen. Vaikka ikää olisikin jo reilut 30 vuotta, niin aina voi oppia itsestään ja elämän suurista totuuksista jotain uutta.. ;)

Ketsia Enckell kirjoitti...

Tämä on niin totta. Musiikin opiskelija ja näistä asioista pois työskentelevä. Tämä kuvaus pitää paikkaa.